Sohvaperuna
Toimin jumppaohjaajana syys- ja kevät lukukaudet. Vedän useampaa ryhmää ja monena iltana viikossa. Keväällä kun kausi loppuu tsemppaan jumppareita liikkumaan myös kesällä. Lähden vapaaehtoisesti lenkille heidän kanssan kahdesti viikossa. Liikunnan merkitys omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen on valtava.
Sitä hyvän olon tunnetta, jonka liikunnasta saa, ei voi sanoin kuvata. Se hyvä fiilis ja kun huomaa, että jaksaa tehdä entistä enemmän ja henkisesti oman hyvän olon tunne paranee.
Kun tiedän jo tuon kaiken ja olen sen myös kokenut niin monen monta kertaa. Miksi siis jään sohvaperunaksi nyt? Vaikka kuinka lupaan itselleni ja teen päätöksen että huomenna lähden aamulla pyörälenkille, niin huomaan olevani sohvalla ja tuijottavani tietokonetta. Kun katson ulos, niin löydän todella hyvän tekosyyn miksi en voi lähteä lenkille, siellähän sataa tai on kylmää tai ihan mitä vaan muuta…..
Usein tämä johtuu itseni kohdalla siitä, että on kurja lähteä yksikseen lenkille. Kyllä se seura tekee liikunnasta huomattavasti mukavampaa.
Olen huomannut, että en jaksa olla tarmokas, kun en ole liikkunut. Ajatukset juuttuvat kehään ja v****us iskee pintaan. Kadotan osan itseäni ja olen äreä. Kaikki asiat ärsyttävät kun en jaksa. Positiivisuus katoaa..
Miten pääsen tästä eroon? Sohva melkein on kasvanut kiinni itseeni….
Nyt loppu pakina ja rytkyt niskaan ja lenkille. Sateesta huolimatta ja juuri sateen kera saankin hyvän mielen itselleni.
